PIPOLAN TAMMIMETSIKKÖ

Sijainti: Nummijärventie 216, N=6685020.362, E=318414.955

Luonnonsuojelualueella kasvaa useita tammia. Suurimmat kuitenkin polun varrella aivan kallion juurella.
Karttalähde: Maanmittauslaitos Karttapaikka

Komeat metsätammet
Pipolan tammimetsikkö on kuuden hehtaarin alue, joka on luonnonsuojelulailla rauhoitettu luontotyyppi. Se on luontaisesti syntynyt, merkittäviltä osin jaloista lehtipuista koostuva metsikkö, jossa eri-ikäisiä metsätammia kasvaa runkomaisina puina vähintään 20 kappaletta hehtaarilla. Lisäksi alueella on runsaasti pähkinäpensaita. Nykyään aluetta kutsutaan myös Heponiemen tammistoksi.

Katso vanha mustavalkokuva tästä alueesta.
Suomen ilmavoimat on ottanut kuvan vuonna 1937.

Yläreunassa Puujärvi. Alareunassa pilkottaa Vähäjärvi. Vasemmalla Heponiemi ja oikealla Pipola. Tammimetsikkö on pellon reunassa keskellä kuvaa
Kuva: Maanmittauslaitos

Historia
Kulttuuriympäristöksi metsää voi sanoa sen ihmisiin liittyvän historian johdosta. Puut eivät ole ihmisen istuttamia tai puistokarkulaisia, mutta pitkäaikainen yhteiselo niitä arvostavien ihmisten kanssa on taannut niiden olemassaolon. Suomen oloissa harvinaista metsätyyppiä kyläläiset ovat hyödyntäneet muun muassa syöttämällä sioille terhoja tammien alla. Nälkävuosina terhoja on kuivattu ja jauhettu leipäjauhojen sekaan. Tammen kuori on ollut tärkeä nahkojen parkitusaine ja lääke moniin vaivoihin.
Pipolan talossa saatiin maanviljelyksen tueksi lisäansiota pitämällä kesävierailta täysihoidossa 1800-luvun jälkipuoliskolta lähtien. Niin Sakari Topelius ja Pekka Halonen kuin yliopiston opettajat ja professorit viihtyivät Puujärven rannalla kauniissa ympäristössä. On paljolti heidän ansiotaan, että valtavat tammet huomattiin jo tuolloin ja saatiin säästymään. Ehkä vanhoilla tammilla oli myös jonkinlainen Suomen kansallistunnetta nostattava vaikutus.
1800-luvun alkupuolella tammenlehvistä tuli samanlainen voitonmerkki kuin laakeriseppeleestä. Tammenlehvää käytetään vieläkin mm. maisterin seppeleissä ja sotilaallisissa kunniamerkeissä, kuten rintamasotaveteraaneille myönnetyssä tammenlehvärintamerkissä.


Valokuvaaja, kirjailija, suomentaja I. K. Inha osti Pipolan talon hevoshaan 1900-luvun alussa mökkipaikakseen ja nimesi sen Heponiemeksi. Hän ihastui alueen suuriin tammiin ja valokuvat niistä levisivät kautta Suomen. Kuvassa lapset Heponiemen tammen ympärillä vuoden 1908 paikkeilla.
Kuva kirjasta Suomen maisemia

Ajoitus
Rakennuspuuna tammi on erinomainen. Monin paikoin tammet hakattiin lähes sukupuuttoon puulaivojen rakennusaineiksi. Siksi metsätammet ovat olleet lainsuojaamia jo 1600-luvulta lähtien. Vähitellen tammen arvo noteerattiin niin korkealle, että vuonna 1746 määrättiin asetuksella kaikki Ruotsi-Suomen tammet valtion omaisuudeksi, kuninkaan tammiksi.

Helsingin Diakonissalaitos sai Heponiemen testamenttilahjoituksena vuonna 1912. Vuonna 1954 ehdotettiin valtion luonnonsuojeluvalvojan toimesta Diakonissalaitoksen johtokunnalle Heponiemen osittaista rauhoittamista. Silloin kallioseinämän juurella kasvoi 5-6 tammea, joiden sanottiin: ”sekä ikänsä että kokonsa puolesta lähentelevän niitä arvoja, jotka tämä puulaji voi maassamme saavuttaa.”

Vuonna 1908 Luonnon ystävä -aikakauslehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin Pipolan tammimetsiköstä. Artikkelin mukaan suurin tammi oli silloin noin rinnan korkeudella ympärimitattuna 4 m 20 cm.

Nykyisyys
Nykyisin suurin tammi on aavistuksen suurempi kuin kuuluisa vanha Pipolan tammi. Vuonna 2016 asiantuntijoiden suorittamassa metsätammien mittauksessa 4 m 32 cm. Toisen ympärys oli tuolloin 4 m 11 cm. Vanhassa valokuvassa lasten halaama puu on kaatunut jo joitakin vuosia sitten. Osan sen rungosta voi nähdä maassa lahoamassa. Nykyisin suurimman puun ikä saattaa olla nelisen sataa vuotta. Useita hieman nuorempia puita on sen vieressä kasvamassa.


Poika nykyisen tammen äärellä vuonna 2018.
Kuva: Antti Kähönen

Lähteet
Heponiemi, luonnonpuiston ylläpitämisen hyväksi, 1954
Välähdyksiä Heponiemen historiasta 2018
Suomen maisemia, I.K. Inha, 2002
Puiden jäljillä, 400 vuotta dendrologian historiaa, 2008
Sorbifolia, dendrologinen aikakauslehti 4/2018